Julkaistu Vartijassa 4/04
Olen työskennellyt usean vuoden ajan kerran vuodessa akatemiaprofessori Heikki Räisäsen kanssa bibliodraamatyöpajassa Helsingin seurakuntayhtymässä. Olemme valinneet Raamatun tekstejä ja teemoja, jotka ovat kiehtoneet ja kutsuneet yhdistämään eksegetiikan tiedot ja bibliodraaman menetelmät. Teksteinä ovat olleet mm. vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, Paavali Ateenassa ja kanaanilainen nainen. Olemme myös tutkiskelleet ja vertailleet Koraanin ja Raamatun Jeesus-kuvaa sekä pohtineet Johanneksen evankeliumin tekstien kautta Raamatun vaikutusta juutalaisten kohteluun. Marraskuussa 2003 teemamme oli Matteuksen evankeliumin 25 luvun viimeisen tuomion kuvaus.
Yhteistyön alussa eksegeettinen tietous tuli ryhmään keskustelu- ja kyselyhetkissä. Vuosi sitten raamatuntutkijan osuus oli oleellinen osa itse draamallista työskentelyä. Pyrin kuvaamaan, miten ja millaisia oivalluksia ja löytöjä tällainen yhteistyö synnytti ”Vuohet ja lampaat” -työpajassa. Samalla kuvaan myös omaa henkilökohtaista prosessiani teeman käsittelyssä.
Koen ristiriitaa kirjoittaa viimeisen tuomion teemasta. Kun aloitin työn, käynnistyivät normaalia suuremmat vastustusprosessit. Tulin äkkiseltään hyvin sairaaksi. Se meni vuorokaudessa ohi. Mieli tuotti kuvia ja muistoja. Annoin itselleni luvan olla kirjoittamatta, jos se tuntuu ylivoimaiselta. Lupa avasi sulkuja ja uskon voivani kirjoittaa.
”Liian rankkoja asioita”
Kävelen ystävättäreni kanssa Mannerheiminkatua, ilta on viileä, lähes kolea lokakuuksi. Olemme olleet katsomassa KOM teatterissa suomalaisen maaseudun epätoivosta kertovaa näytelmää ja istuneet hetken viinilasin kanssa Helsingin keskustan kahvilassa.
”Annan itselleni luvan suojata itseni liian rankoilta asioilta näytelmiltäkin enkä enää yritä ymmärtää jokaista huonovointista tässä maassa ja anna jokaiselle pyytävälle rahaa”, ystävättäreni sanoo ja harppoo eteenpäin, jatkaa: ”Meidän kaltaisten, jotka olemme kokeneet lapsina liian paljon ja liian varhain sellaista, jota lasten ei olisi koskaan pitänyt kokea, on taipumus ymmärtää ja eläytyä liikaa… alkaa olla aika elää itsekin ja vähän nauttia elämästä.” Nyökkään. Tunnen hänen tarinansa ja hän tuntee minun.
Itse olen kokenut, että oman elämän traumat osuvat myös raamattutyöskentelyyn. Sen monella tasolla tapahtuva itsensä työstäminen on ollut vapauttavaa, parantavaa ja vahvistavaa. Mutta kun puhutaan viimeisestä tuomiosta ja erityisesti helvetistä, niin minä voin huudahtaa monta kertaa kuten lapsena laivan upotuspelissä: osui!
Ensimmäiset voimakkaat kosketukset Raamattuun ja uskoon sain esimurrosiässä teinipäivillä Joensuussa. Kokemukset herättivät niin suurta syyllisyyttä, että äitini kielsi minua lukemasta Raamattua, koska se sai minut vain itkemään. Hän kielsi minua myös käymästä koulun raamattukillassa, jonka hän yhdisti tähän samaan prosessiin. Teinikillan kieltäminen lisäsi tuskaani, sillä juuri keskustelu ja tiedon saaminen oman kokemuksen ulkopuolelta auttoivat minua. Syyllisyys kasvoi yksin liian suureksi kantaa kapeilla harteilla – enhän esimerkiksi lainkaan ymmärtänyt, mihin kokonaisuuteen lukemani tekstit liittyivät. Äitini yritti oikotietä, kun ei muuta osannut. Oikeastaan jo sieltä lähti liikkeelle haluni tutkia Raamattua ja uskoa tarkemmin.
Miten kolmetoistavuotias voi lähes nääntyä syyllisyyteensä? Silloin en tiennyt. Nyt vastaan, että vastaanotin yliherkästi Raamatun tuomiosta ja syytöksistä kertovat kohdat, koska olin vanhempieni perin pohjin nujertama. Minäkuvani oli alituisten tuomioiden, ”haukkumisten” myötä muokkautunut niin huonoksi, että en tunnistanut itsessäni mitään hyvää. Vaikka en antanut sanailussa vanhemmille periksi, niin sisimpääni myrkyt pääsivät vaikuttamaan. Se oli hyvin raskasta ja on edelleen surullista kohdata tuomitun lapsen kipu. En muista, onnistuiko teinikillan vetäjä vakuuttamaan minut myös armosta tuona nuoruuden etsikkovuotena, sen ajan tuo uskonnollinen herätys kesti. Ehkä ei, muuten sen muistaisin.
”Vastaanotin yliherkästi Raamatun tuomiosta ja syytöksistä kertovat kohdat, koska olin vanhempieni perin pohjin nujertama.”
Irtaannuin noista piireistä kuten monet luokkatoverini ja uteliaana heittäydyin tutkimaan nuoruuteen liittyviä asioita. Pieni paikkakunta ei tosin muuta tarjonnut kuin tanssilavan. Rippikouluun meni sitten ihan maallinen nuori. Kaiken opetuksen keskeltä minuun osui vanhan herännäispapin sanat, että muut synnit saa anteeksi, mutta ei syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Se tarkoittaa, että on luopunut Jeesuksesta ja kieltänyt hänet. Se oli iso osuma. Olin toivoton tapaus, olin saanut mahdollisuuden ja hukannut sen. Joudun helvettiin. Todisteluketju oli aukoton. Tuomittu teinityttö jatkoi nuoren naisen elämäänsä. Mutta jotain oli rikki, pahasti rikki, eikä sitä voinut korjata.
Niinpä kun siskojeni ja heidän ystäviensä houkuttelemana pari vuotta myöhemmin menin seurakunnan kesäleirille ja kuulin uudestaan puhetta kuinka Jeesus kutsuu, niin tiesin, että puhe ei koske enää minua. Uuspietistiseen herätysliikkeeseen kuuluvien teologian ylioppilaiden tarkat silmät näkivät minusta jotain sellaista, että se sai heidät kysymään, mikä minun on. He vakuuttivat minulle, että koska tunnen ja ajattelen tällaisia asioita, niin se merkitsee, että en ole luopio. Kokemus oli hyvin vapauttava ja käänteentekevä elämässäni. Prosessin aikana tuli tietoisuuteeni mahdollisuus lähteä opiskelemaan teologiaa.
Samana kesänä jouduin todistamaan helvetillä pelottelua. Eräs toinen teologian ylioppilas saarnasi elokuisena iltana, että ne, jotka tänä iltana astuvat tuosta kesäkodin portista ulos, astuvat helvetin portista sisään, sillä he voivat kuolla milloin vain ja joutuvat helvettiin, koska eivät ole ottaneet Jeesusta vastaan. Monet läheisistä nuorista ystävistäni valitsivat oven pieneen huoneeseen, jossa heille julistettiin synnit anteeksi. Siinä huoneessa joku heistä joutui niin ahdistetuksi, että raivasi itselleen lähes väkivalloin tien ulos. Monet pyöräilivät muina miehinä kotiinsa ”helvetin portin” läpi.
Tästä kaikesta on neljäkymmentä vuotta. Tunnen noiden nuorten tarinat. Osa heistä on löytänyt työn kirkossa ja he ovat käyneet omat kasvukipunsa siellä läpi. Osa on lähtenyt pois kirkon virasta ja osa on lähtenyt pois koko kirkon piiristä ja löytänyt taistolaisuuden ja New Age -liikkeen jälkeen vaikkapa intialaisen elämäntavan ja uskonnon.
Prosessin tielle
Minä itse koin jo teologisessa tiedekunnassa huikeita vapautumisen kokemuksia ja ajattelun laajentumista pelkästään luennoilla saamistani tiedoista ja uskon, että tapaamani ihmiset, joilla oli vapaampi suhde uskonasioihin, pelkällä olemuksellaan ja tavallaan elää vaikuttivat minuun elähdyttävästi. Kiirastuleni suhteessa kirkon oppeihin puhkesi, kun olin jonkun aikaa ollut kirkon virassa ja valmistelin saarnojani. Olin kuluttanut loppuun eettisen saarnan varastoni. Siihen asti olin voinut nähdä itseni yhtä aikaa vähimpiin eläytyvänä ja samalla kovana ja vihaisena nuorena teologina, joka kohdisti tuomion sanoja – eräs mielitekstini oli juuri Matteuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta – kirkkoon tulleille ”hyväosaisille”.
Sana alkoi osua itseeni. Jouduin ristiriitaan Raamatun kertomusten, omaksumieni kirkon dogmien ja oman elämys- ja kokemusmaailmani kanssa. En löytänyt silloin luovaa tasapainoa näiden välille, prosessiteologia oli minulle tuntematonta. En rohjennut tuoda ajatuksiani esille ja kertoa, mitä minulle on tapahtumassa, vaan pyrin puhumaan niin kuin mielestäni kuului. Kinesteettisesti herkkänä ihmisenä kriisi meni ruumiiseeni ja menetin kirjaimellisesti ääneni.
Muistan kuinka kuljin aukiolla Bio Rexin edessä. Mihin olin matkalla? En muista. Muistan tunteen, kuolemankauhun, joka valtasi minut. Olin prosessissa, jossa epäilin syvästi useita keskeisiä dogmeja 70-luvun lopussa, jolloin näistä asioista ei puhuttu avoimesti. Siinä kävellessä se tapahtui. Menin kuin neulansilmän läpi ja sanoin Jumalalle, että minä katson nämä asiat läpi, tutkin ne vaikka nyt pudottaisit kuuman kiven päälleni ja kuolisin ja heittäisit minut helvettiin sen takia. Itselleni oli tärkeää, että olin murtautunut vankilasta, jossa helvetin ja kuoleman pelottelemana ei saanut epäillä, itse ajatella, tutkia, vaan oli uskottava, mitä oli opetettu. Murtauduin prosessin tielle ja olen sillä edelleen. Kysymys oli pääsystä vapaaseen tilaan, pois joko/tai ajattelusta. Se ei ollut ylpeän nuoren kapinointia – olisi voinut olla sitäkin – vaan hädissään olevan ihmisen, joka koki tukehtuvansa, se oli rimpuilua lupaan kysyä, tuntea ja ajatella.
Tänään ymmärrän tuon prosessin rajuuden. Henkisellä ja fyysisellä väkivallalla pakotettu ja kasvatettu lapsi ja nuori kohtasi väistämättä juuri tämän puolen Raamatun Jumalassa. Henkinen ja fyysinen vapaus ja tila ovat minulle elinehto edelleen. Olen löytänyt bibliodraamasta pedagogiikan, joka kunnioittaa jokaisen osallistujan kokemusta ja tarkastelee luovan uteliaisuuden ja kiinnostuksen vallassa, mitä tapahtuu Raamatun tekstin ja osallistujien vuorovaikutuksessa. Millaisen saarnan yhdessä teemme? Henkilökohtaisena kokemukseni mukaan Jumala kohtaa minut monella tavalla tässä avarassa tilassa.
Avartunut ilmapiiri
Kun valitsimme Heikki Räisäsen kanssa viimeisen tuomion teeman, keskusteluilmapiiri 70- luvulta saati 60-luvulta oli huomattavasti avartunut. Helvetti ja siihen uskominen tai ei-uskominen tai siitä vaikeneminen olivat olleet esillä jo jonkun aikaa. Halusimme eksegetiikan ja bibliodraaman keinoin tutkia tätä Matteuksen vaikutushistorialtaan mahtavaa tekstiä ja samalla antaa mahdollisuuden työpajaan osallistuville selvitellä omaa suhdettaan näihin asioihin.
Koin, että tunteeni olivat teemaan nähden rauhallisia, Se ei ollut enää kuuma asia. Silti, koska se oli ollut minulle niin vahva teema, olin ennen työpajaa hieman jännittynyt: mitähän nousee esiin? Koin myös huolta bibliodraamaohjaajana, että en vain lämmittäisi ryhmää tutkailemaan sitä kipeintä itsessä, tuomituksi tulemisen kokemuksia ja ehkä myös tuomaria itsessä. Se ei ollut tämän työpajan tarkoitus. Omasta kokemuksesta tiesin, miten vaikeita prosesseja voisi lähteä liikkeelle. Viimeisessä informaatiokirjeessä ennakoin tilannetta ja mainitsin, että tekstimme on mustavalkoinen ja elämä värikäs.
Näkökulmani kuvata löytöjämme on subjektiivinen ja ohjaajan näkökulma, joka katselee ja kuuntelee koko ryhmää ja seuraa myös aivan kuin takanäyttämöltä, mitä hänelle itselleen tapahtuu. Oma prosessi on sivussa. Työskentelyn ohjaaminen edellyttää, että on henkisesti mahdollisimman valmis kohtaamaan tekstin ja osanottajien tuottamat haasteet. Valmistautuminen tähän tekstiin oli kestänyt minulta neljäkymmentä vuotta.
Ohjaajana en tulkitse, mitä luulen osanottajien kokevan. He sanoittavat sen itse. Kaksi ryhmään osallistujaa on kuvannut omaa suhdettaan teemaan ja sitä, mitä heille tapahtui.
Meitä oli kaksitoista osallistujaa ja me ohjaajat istumassa ringissä Helsingin seurakuntayhtymän talon kappelissa, pappeja suurin osa, ja iloiseksi yllätykseksi useita nuoria pappeja. Edessämme oli kahden päivän työskentely.
Tekstin vahvojen jännitteiden takia sanoin alussa osanottajille jotain, mitä en yleensä tee. Kerroin, että ihmismieli toimii helposti mustavalkoisesti, kun sanomme tai teemme jotain, niin heti herää vastakohta, tuomari. Pyysin ryhmäläisiä olemaan tietoisia tästä ja armahtamaan itseään, sillä on kovin tuskallista jäädä oman tuomarinsa ruhjomaksi. Nämä valmistelut voivat tuntua yliampuvilta, mutta kokemukseni on, että tekstin jännitteet alkavat elää osallistujissa ja ryhmässä. Jälkeenpäin koin kaikista suojatoimenpiteistä huolimatta itseni pitkään hyvin väsyneeksi, ikään kuin olisin kannatellut käsivarret jännittyneinä kahta ääripäätä ja silti pysynyt koossa.
Kysymyksiä Matteukselle
Asetuimme aluksi janalle, jonka toisessa ääripäässä tekstimme aihe oli hyvin kuuma ja toisessa kylmä. Helpotuksekseni huomasin, että suurin osa ryhmää asettui keskivaiheille janaa.
Bibliodraamassa on tapana lukea teksti useaan kertaan. Koska tilanne on hyvin keskittynyt ja intensiivinen, yksikertaisesta lukemisesta ja kuuntelemisesta muodostuu yleensä jo merkittävä kokemus. Kun olimme lukeneet tekstin kerran, tunsin kuinka raskas ja jännittynyt ilmapiiri huoneessa oli. Kerroin havaintoni ja ihmettelin, mitä mahtaakaan tapahtua kirkoissa kuulijoissa, jotka jäävät tämän ”sanan alle”. Olen viisitoista vuotta sitten ollut Sirkku Aitolehden ohjaamassa bibliodraamaryhmässä, jossa myös Heikki Räisänen oli mukana eksegeettinä. Tekstimme oli Matteuksen vuorisaarna. Muistan yhä erään ryhmämme huomion: ”vähäiset” ja herkät ottavat raskaat vaatimusten sanat tosissaan ja kirjaimellisesti ja kokevat ne tuskallisesti, eivät ne, joihin sanan tulisi sattua!
Asetin huoneen keskelle tyhjän tuolin ja sanoin, että se on Matteuksen tuoli. Kysykää kaikkea, mitä teissä herää kuultuanne tämän Matteuksen tekstin. Kysymyksiä ja myös tunneilmaisuja tuli runsaasti. Jo tässä vaiheessa Matteus astui esille Heikki Räisänen puki Matteuksen viitan ylleen ja vastaili kysymyksiin. Välillä hän jätti Matteuksen roolin, heitti viitan yltään ja kertoi raamatuntutkijana näkemyksiään kysymyksiin, joihin Matteus ei osannut eikä voinut vastata.
Bibliodraamassa Matteus kuten kaikki muutkin roolit syntyvät siten, että rooliin asettuva henkilö ottaa roolissa avukseen sen tiedon, joka hänellä on kyseisestä henkilöstä ja näyttelee häntä intuitiivisesti ja spontaanisti omana itsenään. Koska meillä oli mahdollisuus saada rooliin Matteukseen perehtynyt henkilö, vältyimme stereotypioilta ja saimme vastaanottaa olennaista evankeliumiin liittyvää tietoa suoraan ”lähteestä”!
Meille selvisi mm. että emme voi pelkästään laittaa Matteuksen syyksi helvettijulistusta vaan mitä ilmeisimmin Jeesuksen puheet ovat sisältäneet vastaavaa ainesta. Tieto sai minut mietteliääksi. Jeesus- kuvaa on tarkistettava.
Meille selvisi mm., että emme voi pelkästään laittaa Matteuksen syyksi helvettijulistusta vaan mitä ilmeisimmin Jeesuksen puheet ovat sisältäneet vastaavaa ainesta.
Keskustelun aikana tuli esille, että useilla oli lapsuudessa tai nuoruudessa kokemuksia helvetillä pelottelusta. Myös tarina Jumalasta, joka pudottaa kuuman kiven pahan ja tottelemattoman lapsen päälle, oli tuttu. Ryhmään syntyi ensimmäinen jännite, kun keskustelimme voiko ja saako pappi, joka on kirkon virassa, epäillä dogmeja tai tuoda ilmi epäilynsä, ja milloin hänen on tehtävä johtopäätökset ja lähdettävä kirkon virasta. Tuli ilmi, että useimmat kokivat ajattelevansa kirkon opista hieman poikkeavalla tavalla ja pitivät tärkeinä ajattelun ja keskustelun vapautta.
Asetin tekstin keskeiset jännitteet näkyville huoneeseen, neljään nurkkaan suurille paperiarkeille kirjoitettuna: vuohet, lampaat, vähimmät veljet ja Ihmisen Poika kirkkauden valtaistuimella. Osallistujat kulkivat huoneessa ja tutkailivat, millaiselta eri nurkat vaikuttivat ja valitsivat niistä sen, jonka teema jostakin syystä puhutteli eniten juuri nyt. He valitsivat suurista värikkäistä kankaista nurkalleen oman värin. Niinpä meillä oli hetkessä huoneessa punainen vuohien nurkka vasemmalla, vihreä lampaiden nurkka oikealla, vähäisten veljien nurkka ilman väriä ja keltainen kuvaamassa kirkkauden valtaistuinta.
Vihaiset vähäiset
Osanottajat kertoivat nurkissaan toisilleen, mikä kyseissä teemassa oli heitä kiinnostanut. Vuohien nurkka oli täynnä elämää ja siellä oli eniten osanottajia. Punainen kangas hulmusi oven suussa kuin siltana kappelin ja maallisen elämän välillä, joka on täynnä energiaa ja tapahtumia. Lampaiden vihreä nurkka näytti seesteiseltä, lähes energiattomalta. Keltainen vaikutti majesteettisen tyyneltä ja yksinäiseltä. Vähäiset istuivat lattialla kuin masentuneina. Ryhmät alkoivat keskustella keskenään spontaanisti. Muut halusivat vähäisten liittyvän mukaan ja joku vuohien ryhmästä vai oliko se sittenkin lampaiden porukasta vei heille sinisen kankaan. Tämä laupeuden teko sai heidät nousemaan ylös, sillä se suututti heitä. He kokivat, että heidän puolestaan halutaan tehdä asioita eikä kunnioiteta heitä. Keskustelu oli lähes kiivasta. Ryhmä oli erittäin innostunut saadessaan näin näyttää tekstin jännitteitä. Emme olleet enää vain kahtia jaetussa Matteuksen kertomuksessa vaan jännitteitä oli enemmän.
Seuraavaksi menimme evankelista Matteuksen seurakuntaan. Olimme Heikki Räisäsen kanssa jo valmisteluvaiheessa hahmottaneet, kuinka tuoda draamallisesti esille Matteuksen seurakunnan tilanne ja jännitteet. Heikin tietoisku valmisti ryhmän sosiodraamaan, jonka sijoitimme Syyrian Antiokiaan noin vuonna sata jKr. Traumaattinen ero synagogasta oli jo tapahtunut. Kuvittelimme koolle seurakuntakokouksen, jossa oli eri tavalla ajattelevia läsnä ja johon Matteus tuo luettavaksi kirjoittamansa tekstin viimeisestä tuomiosta. Osallistujat saivat valita seuraavista rooleista: Matteuksen seurakunnan lainopettajia, paavalilaisia lakiin vapaammin suhtautuvia, kiertäviä saarnaajia, kiertäviä karismaatikkoja, tavallisia seurakuntalaisia ja ”vähäisiä”. Kuvittelimme, että kokouksessa vierailee myös Matteuksen entisiä kavereita synagogasta. Matteuksen roolissa oli Heikki Räisänen, joka esitteli ja perusteli seurakuntalaisilleen uuden tekstinsä tarpeellisuutta.
Kokouksesta tuli värikäs. Suurin jännite syntyi Matteuksen ja synagogalaisten välille. Draama ja sen jälkeinen keskustelu selvensivät, miten traumaattinen ero synagogasta on täytynyt olla Matteukselle ja hänen lähimmilleen lainopettajille. Aistin, että pieni myötätunnon pilkahdus alkoi herätä ryhmässä Matteusta kohtaan.
Seuraavan päivänä tutkimme, keitä ovat vähäiset veljet ja mikä merkitys heillä tekstissä oikein on. Olimme tietoisia tekstin erittäin positiivisesta vaikutushistoriasta kirkkojen diakoniatyöhön. Osallistujat jakaantuivat kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä valmisti draamallisen esityksen, jonka teemana olivat vähäiset veljet tämän päivän yhteiskunnallisessa kontekstissa, yksi ryhmä kirkollisessa kontekstissa ja yksi ryhmä Matteuksen seurakunnassa.
Esitykset olivat pysähdyttäviä. Huomasin, että näytimme, kuinka vaikeaa on suhtautua tasavertaisesti ja kunnioittavasti ns. vähäisiin veljiin yhteiskunnassamme. Neljän nurkan harjoituksen kriisi tuli uudestaan esiin. Vähäisten puolesta tehdään asioita, heitä koetetaan kannatella eikä rohkaista elämään omilla jaloillaan.
Kirkon ”vähäisistä” syntynyt draama sai meidät nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Ryhmä onnistui tuomaan näyttämöllä esille juuri silloin kuumimman kirkollisen keskustelun jännitteitä olihan kirkolliskokous juuri päättänyt hylätä molemmat aloitteet koskien homoparien liittoja. Nuori pappi saa draamassa yllätysvieraita: lesbopariskunnan, joista toinen on kirkon virassa. He pyytävät liitolleen siunausta. Näyttämöllä on heidän lisäkseen papin sisäinen ääni, joka kertoo, mitä pappi oikeasti tuntee, kokee ja ajattelee. Kuulemme papin kaksi ääntä – ja voi miten todelta se tuntui omien kokemustenkin valossa useissa tilanteissa. Pappi soittaa hädässään piispalle pyytäen neuvoa ja tukea mutta ei sitä saa. Piispa on myös tukalassa tilanteessa ja oikeastaan hylkää pappinsa selviämään itsekseen. Kuka oli tässä draamassa ”vähäinen veli”? Minusta alkoi yhtäkkiä näyttää, että ei ollenkaan ne, joiden oletettiin olevan, ei tuo onnellinen pariskunta vaan pappi ja piispa!
Antiokian seurakunnassa näimme tilanteen, jossa vallitsi hetken täysi tasavertaisuus eri tavalla ajattelevien kesken, kun etsittiin ratkaisua, kenen vuoro olisi ottaa tällä kertaa vastuulleen seurakuntaan tulevan kiertävän saarnamiehen täysihoito. Joukossa oli monta todella köyhää, joilla oli tahtoa auttaa vaan ei mahdollisuutta. Näimme ja kuulimme myös sen seurakuntalaisen pulmallisen tilanteen, jolla oli jonkun verran varallisuutta ja joka aina oli se, jonka oli nämä Jeesuksen nimissä kiertävät kulkurit otettava vastaan ja muonitettava. Nyt hänellä oli sellainen elämäntilanne, ettei hän ei voinut eikä halunnut hoitaa kestitystä. Jännittyneenä seurasin, löytyykö ratkaisua. Löytyi, keskustelemalla ja kuuntelemalla toinen toistaan he löysivät uudenlaisen ratkaisun. Kuka oli vähäinen? He kaikki tai ei kukaan?
Tuomion tarve
Yhteisessä keskustelussa tuli esiin, että vuohien ihmettelyssä ”milloin me emme tehneet sitä”, piilee koettu totuus. Teemme useimmiten pahaa tietämättämme. Vasta kun joku loukattu sanoo, tajuamme, että sanamme tai tekomme ovat olleet satuttavia. Seurakunnan työntekijöinä emme ehkä useinkaan tieten valitse tekoa, joka satuttaa.
Helvetti, Matteuksen sanoin ”paikka, jossa itketään ja kiristetään hampaita” oli ollut etusijalla työskentelyssämme. Katsoimme hetken taivaskuvitelmiamme. Levitin lattialle runsaasti erilaisia taidekortteja. Osallistujat valitsivat niistä sellaisen, joka kertoo jotain itse kunkin taivaskuvista. Huomasin, että minulle ajatus taivaasta tai sinne pääsemisestä on erittäin vieras. Niinpä kuvani ilmaisi taivasta maan päällä: harmoniaa ja lepoa ihmisten välillä, naisen ja miehen. Minua puhutteli myös erään osallistujan valinta, merimaisema, jonka hän sanoi kuvaavan juutalaisen uskonnon näkemystä: me raukenemme tyhjiin. Kuva oli seesteinen.
Iltapäivällä osallistujilla oli mahdollisuuden palata omaan suhteeseensa viimeiseen tuomioon ja sen tuottamiin kuviin. Omalla paikallaan istuen he voivat ottaa roolin ja kertoa tarinansa. Tässä tilanteessa koin tapahtuvan työskentelymme huipennuksen, josta muodostui kathartinen kokemus. Tuolista nousi mies, joka sanoi nimekseen Ingemar Hedenius. Ingemar kertoi meille ystävästään ja hänen kärsimyksistään. Ystävä oli yksi niistä, joita Matteuksen teksti oli painanut. Ingemar Hedenius oli nyt sekä täynnä myötätuntoa ystäväänsä kohtaan kuten myös kaikkia niitä, jotka ovat joutuneet kärsimään tämän kaltaisten tekstien vaikutushistorian tähden. Hän paiskasi Raamatun lattiaan symbolisena eleenä, jolla hän irtisanoutui tästä tekstistä ja sen mustasta vaikutuksesta.
”Hän paiskasi Raamatun lattiaan symbolisena eleenä, jolla hän irtisanoutui tästä tekstistä ja sen mustasta vaikutuksesta.”
En ohjaajana voinut muuta kuin olla hiljaa, jokainen sana olisi ollut liikaa. Näin kyyneleitä jonkun silmissä. Myöhemmin keskustelussa kävi ilmi, että ”Hedeniuksen” rohkea teko oli erittäin vapauttava ryhmälle. Kukaan meistä ei ollut kohdassa, jossa olisimme voineet sen tehdä, mutta tämän ruotsalaisen filosofian professorin roolin kautta saimme sen kokea.
Meillä oli vielä yksi näkökulma katsomatta. Miltä tämä kaikki näytti Ihmisen Pojan näkökulmasta kirkkauden valtaistuimelta. Asetin keltaisella kankaalla peitetyn tuolin kappelin siihen osaan, jossa alussa oli ollut nurkka tätä teemaa varten. Ne, jotka halusivat, saivat käydä sieltä käsin katsomassa kokonaisuutta ja sanoa, mitä kokivat. Mieleeni jäi ajatus, että jonkinlaista erottelua, tuomiota tarvitaan sittenkin. Se sanottiin yksinkertaisesti ja uhoamatta. Kun ajattelen tietoista raakaa pahuutta ja väkivaltaa maailmamme ”vähäisiä” kohtaan, niin jokin minussa toivoo, että jonkinlainen tuomio olisi sittenkin. Keskustelussa vilahti myös katolisten siskojemme ja veljien ratkaisu kiirastulesta. Ei ollenkaan hullumpi vaihtoehto.
Kaiken koetun jälkeen en voinut päättää työskentelyämme lukemalla Matteuksen kuvausta viimeisestä tuomiosta. Luin Eino Leinon runon Herramme Vapahtajamme, jossa runoilija kuvaa miten Herramme Vapahtaja armahti häntä tylysti kohdelleet ukot, akat ja piiat Suomen mailla:
Kuuli kansa kummastuen:
”Etkö rankaise pahinta,
palkitse parasta meissä”
Hymyili hyvällä suulla
Herramme Vapahtajamme:
”Pahimmasta teen parahan.”