Leena Väyrynen Si`n kahden ja puolen vuoden matka kansainvälisessä bibliodraamassa
Viitisen vuotta sitten sain tilaisuuden osallistua eurooppalaiseen Erasmus+ -rahoituksen avulla bibliodraamaohjaajakoulutukseen kouluttajaharjoittelijana. Kurssi toteutui kuitenkin vasta 2022–2025, jossa peruskurssi pidettiin kesällä 2022 Ruotsin Brommassa. Ajankohdan muutoksen vuoksi pääsin mukaan vasta ns. Advanced-jaksoille keväästä 2023 lähtien.
Ohjaajakoulutus toteutettiin toisen kerran siten, että viikon ajan opiskeltiin eri Euroopan maissa eri bibliodraamametodeja. Aloitus oli Liettuan Vilnassa keväällä 2023, sitten Liechtensteinissa saman vuoden syksyllä, keväällä 2024 kokoonnuttiin Suomen Turkuun (juttu kurssista Bibliodraaman ystävissä 2-3/2024) sekä seuraavana syksynä Unkarin Kismaroksessa ja viimeinen jakso viime vuoden keväällä Puolan Krzyzowassa (Kreisau).
Koulutuksen kokonaisuudesta vastasivat viimeistä kertaa Wolfgang Wesenberg ja Andrea Brandhorst Saksasta. Kouluttajaharjoittelijoina toimivat Emese Petke Unkarista ja Leena Väyrynen-Si Suomesta.
Vilnan kurssi toukokuussa 2023 keskittyi kehotyöskentelyyn ja (taiteelliseen) bibliodraamaprosessiin Brandhorstin ja Wesenbergin ohjauksessa. Saman vuoden lokakuussa Liechtensteinissa teemana oli tanssi ja musiikki, vierailevina kouluttajina Maria Harder ja Bruno Fluder. Turun kurssilla 2024 keskityttiin maalaustaiteeseen ja (voimauttavaan) valokuvaukseen Krystyna Stukan ja Kimmo Hurrin johdolla. Unkarissa teemana oli katsomustenvälisyys tai uskontodialogi, kouluttajina David Tatem ja Agnes Bouwen. Viimeinen jakso oli ns. kollokvium, jossa jokainen kurssilainen esitteli oman väliajan päätösohjauksensa ja hänelle annettiin palautetta. Tuolla kerralla myös minä ja harjoittelijakollegani Emese Petke kerroimme ohjaajakoulutuksen päätyttyä omat oppimisemme ja kehitysehdotuksemme mahdollista seuraavaa kurssia varten. Mukana olivat Bromman peruskurssin kouluttaja Lotta Geisler sekä silloin harjoittelijoina toimineet Maria Harder ja Beata Chrudzimska.
Kouluttamista oppimassa
Millainen prosessi oli hakeutua kouluttajaharjoittelijaksi?
Olen aina ajatellut olevani erilaiseen kouluttamiseen sopiva. Bibliodraamaohjaajakouluttajaksi ei ole kuitenkaan mitään muodollisia vaatimuksia saati koulutusta. Kouluttajaksi opettelu on tapahtunut mestari-kisälli-menetelmällä alusta lähtien, kun menetelmän kehittäjät ottivat rinnalleen jonkun opettelemaan menetelmän kouluttamista kanssaan.
Wesenbergiin olin tutustunut jo 2014 Ahvenanmaan European Bibliodrama Workshop (EBW) -päivillä, ja myöhemmin (2015–2016) hän oli käynyt Helsingissä opastamassa Suomen bibliodraamayhdistystä (SBDY) Erasmus+ -hankehakemuksen laatimisessa. Koska olin sivusta seurannut vastuukouluttajan valmistelua ensimmäisen koulutuskokonaisuuden suunnittelussa niin yhdistyksen sihteerinä kuin myöhemmin puheenjohtajana ja ollut mukana omissa Erasmus+ -hankkeissamme sekä seurannut ensimmäisen suomalaisen koulutettavan Elefteria Apostolidoun prosessia, tiesin kursseilla olevan mukana kaksi ”trainees”, harjoittelijaa.
Kysyin SBDY:n hallituksen ja STEP-koulutuksen edustajan mielipidettä hakeutua koulutusohjelmaan harjoittelijaksi. Molemmat näyttivät vihreää valoa. Wesenbergiltä kysyin mahdollisuutta päästä harjoittelijaksi ja hän pyysi minulta selostuksen bibliodraamakoulutuksestani sekä muusta relevantista kokemuksestani. Myöhemmin, kun asia alkoi toteutua, toinen vastuukouluttaja Andrea Brandhorst haastatteli minua myös Zoomin välityksellä. Seuraavan kerran tapasimme elokuussa 2022 Saksan Wuppertalissa EBW-päivillä, jossa tulevan koulutuksen vastuuhenkilöt olivat kaikki paikalla. Siellä käytiin läpi myös aiemmin kesällä pidettyä peruskurssia, joka oli kestänyt kaksi viikkoa kuten vuonna 2017. Siellä meidän harjoittelijoiden olisi myös pitänyt olla ainakin jonkin aikaa, mutta kumpikaan meistä ei päässyt mukaan pakollisten työesteiden takia. Toinen harjoittelija unkarilainen Emese Petke oli käynyt koulutuksen edellisen jakson alusta lähtien. Hän on maallikko, työskentelee Budapestissa Norjan suurlähetystössä. Hän kuuluu Unkarin pieneen luterilaiseen kirkkoon ja on syntyisin Romanian Transilvaniasta. Meillä oli siis mukava suomalais-ugrilais-pohjoismainen yhteys!
Myöhemmin valintamme harjoittelijoiksi kyseenalaistettiin (Suomen ulkopuolella). Se loi minuun epävarmuutta siitä, onko minulla oikeutta olla tuossa koulutuksessa, onko minulla edellytyksiä toimia. Kuitenkin minulla on pedagogista pätevyyttä, teologinen koulutus, usean vuoden bibliodraamaohjaajan kokemus ja suomalainen vahva koulutus siihen, kansainvälistä kokemusta entuudestaan – ja mikä ehkä tärkeintä: saksan kielen taito, sillä varsinkin Wesenberg tarvitsi tukea omassa englanninkielessään. Tosin Ahvenanmaan päivien jälkeen olin harjoittanut enemmän ruotsinkielen osaamistani niin, että saksantaito oli selvästi taantunut. Lisäksi olin ollut Suomen bibliodraamayhdistyksen hallituksessa valmistumisestani lähtien, niin että olin hyvin selvillä erilaisista Erasmus+ -hankekoukeroista. Harjoittelijalle ajatellun tehtävänkuvan takia oli myös ehkä luonnollista, että juuri me tulimme valituiksi.
Harjoittelijoiden tehtävät
Harjoittelijoiden suurin tehtävä oli tehdä mahdollisimman tarkat muistiinpanot kaikista työskentelyistä. Nämä jaettiin osallistujille jälkikäteen niin, että he pystyivät työskentelyissä keskittymään itse prosessiin ja saattoivat palata työskentelyihin jälkikäteen muistiinpanojen avulla. Oppimispäiväkirjaa voi toki pitää, mutta siihen ei ollut velvoitetta. Luonnollisesti muistiinpanoista oli iloa myös joltain jaksolta poissaolleille.
Kurssin aikana käytettiin ns. jääkaappia, fläppitaulua, johon kukin saattoi kirjata ylös omia kysymyksiään tai huomioitaan työskentelyissä. Näitä käsiteltiin yleensä kurssiviikon loppupuolella, kun käytiin läpi bibliodraamatyöskentelyjen ohjaamiseen liittyviä kysymyksiä. Petken ja minun tehtäviä oli muistuttaa ”jääkaapin” kysymyksistä ja pitää huoli, että ne tulivat käsitellyiksi. Vastuukouluttajat ja harjoittelijat pitivät joka päivä iltapalaverin, jossa käytiin läpi mennyt päivä sekä tarkistettiin seuraavan päivän suunnitelmat. Toisinaan vaadittiin myös lounaskeskustelu tai kahvitauon mittainen suunnantarkistus. Koulutuksen rakenteessa oli paljon samaa kuin suomalaisessa koulutuksessa. Se vain jakautui pidemmälle ajalle ja yksi lähijakso kesti aina vähintään viisi päivää.
Wesenberg huolehti paljolti kaikki käytännön kurssijärjestelyt – ja aivan erityisesti rahoitukset. Vasta lopussa harjoittelijakollegani hoksasi yhdeksi tärkeimmistä tehtävistämme toisen kouluttajan, Andrea Brandhorstin avustamisen. Petkelle ja minulle kuului tukea Brandhorstia kouluttamisessa. Se piti sisällään sellaiset tehtävät, jotka Brandhorst meille antoi. Näitä olivat esimerkiksi kunkin kurssijakson aloitus- ja lopetustyöskentelyjen ohjaaminen ja erilaisten ryhmäjakojen tekeminen. Lisäksi meidän tuli pitää joka lukukausi kaksi Zoom-tapaamista, joista toiseen kurssilaisten piti osallistua.
Yksi osa koulutusta oli bibliodraamatyöskentelyjen ohjaamisen harjoittelu. Joka kerralla ensimmäinen aamupäivä käytettiin harjoitusohjauksiin. Kurssin ensimmäinen päivä oli aina varattu saapumiseen ja ohjelma käynnistettiin päivällisen jälkeen. Harjoitusohjaukset valmistettiin pareittain tai kolmen hengen ryhmässä. Opiskelijat valitsivat itse raamatuntekstin ja suunnittelivat työskentelyn. Työparit ja -ryhmät muodostettiin ”monikansallisesti”: eri maista ja kieliryhmistä kotoisin olleet opiskelijat tekivät töitä yhdessä. Suunnittelua tehtiin verkossa ja kasvokkain. Työpajatyöskentelyn jälkeen osallistujat antoivat palautetta ja arvioivat neljää eri osa-aluetta: ohjaajien oma työskentely, teksti ja teologia, yleinen prosessi ja metodien käyttö sekä kokonaisuus. Me kouluttajaharjoittelijat ohjasimme nämä työskentelyt yhdessä pääkouluttajien kanssa. Iso ryhmä jaettiin tuolloin puoliksi ja ohjaajatiimi jakautui myös puoliksi.
Lisäksi omaksi tehtäväkseni muodostui toisen suomalaisen osallistujan avustaminen englanninkielessä – toimin usein hänen tulkkinaan, kun hänen oma kielitaitonsa ei riittänyt itsensä ilmaisemiseen.
Aluksi olin tyytyväinen osaani ”apuohjaajana”, mutta loppua kohden aloin ihmetellä, sainko lopulta riittävästi valmiuksia todella kouluttaa uusia ohjaajia.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna arvelen, että kuitenkin sain valmiuksia. Opettajaksi oppii vain opettamalla ja sain harjoitella kouluttamista, sillä iso osa kouluttamista on kuitenkin palautteen antamista ohjaajaopiskelijalle tämän tekemisistä. Lotta Geisler oli sitä mieltä, että minun pitäisi vain ruveta kouluttamaan. No, Suomessa se ei ehkä tapahdu niin helposti, kun virallinen ohjaajakoulutus on ev.-lut. kirkon Kirkkohallituksen omistama ja se on delegoinut sen STEP-koulutukselle toteutettavaksi.
Yksi tärkeimpiä oppeja oli Turun jakson järjestäminen, jonka silloinen hallitus antoi minulle oppimistehtäväksi. Lisäksi erilaiset yllättävät tilanteet opettivat luovuutta ja eteenpäin luovimista: miten viedä kurssia eteenpäin, kun yksi osallistuja sairastuu vakavasti, kun kouluttaja sairastuu, kun osallistuja kuolee kurssijaksojen välillä tai kun ihmiselämän tai viranomaisten toimet vaikuttavat osallistumismahdollisuuksiin.
Ymmärsin myös – kantapään kautta – miksi harjoittelijoiden muistiinpanotehtävä oli tärkeä. Se oli eräänlainen job shadowing, kouluttajien ja ryhmän varjostaminen. Kun osallistuin työskentelyyn, sain toki kokemuksen opittavasta menetelmästä, mutta herkässä lähtötilanteessa menin myös kerran liian syvälle. Kouluttajan on pystyttävä pysymään myös riittävän etäällä voidakseen varmasti kouluttaa. Satunnainen avustava osallistuminen on suotavaakin, mutta koko prosessiin sisään meneminen vaikuttaa kykyyn ohjata ja kouluttaa. Sivusta tarkkailemalla oppikin yllättävän paljon!
Leena Väyrynen-Si
Luonnollisesti opin itsestäni ja jouduin kohtaamaan omia kärsimättömyyksiäni ja heikkouksiani sekä työstämään niitä. Onhan toki kyse aikuiskoulutettavista, ei nuorista rippikoululaisista.
Kansainvälisyyttä ja katsomusdialogia
Koin vahvistavani yhteyttä kansainväliseen bibliodraamayhteisöön. Vaihto-opiskelukokemusteni takia monikansallisessa ja ekumeenisessa yhteisössä toimiminen tuntui luontevalta. Havaitsin myös, että olin kaivannut tuollaista yhteyttä. Siinä oli jotain samaa kuin vaihto-opiskeluissa, mutta meitä ei yhdistänytkään pelkkä elämäntilanne vaan meillä oli yhteinen kiinnostuksenkohde – ja myös hengellinen viitekehys.
Koulutuksen aikana oli mielenkiintoista seurata oman ja muiden taustojen vaikutusta ryhmädynamiikkaan. Myös mahdollisuus päästä eri puolille Eurooppaa oli arvokas lisä koulutuksessa. Parasta olisi ollut, jos olisi voinut käyttää päivän tai pari enemmän tutustuen ympäröivään seutuun – sitä myös suositeltiin – mutta kurssi- ja omat aikataulut eivät sallineet sellaista. Vilnassa olin päässyt käymään pari vuotta aiemmin bibliodraamakurssilla. Onneksi Budapestiin ehdimme tutustua muutaman tunnin ajan ennen kotimatkaa. Samoin Zürichissä vietin yhden yön ennen Liechtensteinin jaksoa. Puolan kurssipaikka taas on itsessään historiallinen paikka, joten siellä pääsi tutustumaan historiaan. Turun jaksolla me suomalaiset taas olimme oppaan tehtävässä.
Itselleni oli avartavaa päästä entisen Varsovan liiton maihin. Oli hyvä havaita omat ennakkoluulot vanhentuneiksi ja nähdä maiden nykytilanne. Unkarissa opimme myös ymmärtämään maan nykyistä poliittista tilannetta – ja mikä asema uskonnolla on siinä. Myös oma käsitykseni luterilaisuuden asemasta maassa romuttui: sisarkirkkomme onkin vain todella pieni vähemmistö katolisessa maassa! Ei siis ihme, että Kirkkohallitus mielellään tuki suomalais-ugrilaisia osallistujia heidän matkakuluissaan Suomen osuuksilla.
Suomessa kuulun enemmistöön: valkoinen luterilainen suomenkielinen. Eurooppalaisessa ympäristössä olenkin vähemmistöä. Kurssimme opetuskieli oli englanti. Yllättäen kurssilaisten kielitaito oli useimmilla lähes natiivitasolla – se asetti haasteita niin kouluttajille kuin heikomman kielitaidon omaaville kurssilaisille. Vieraalla kielellä toimiminen on raskasta ja jos päivän aikana on paljon keskustelua tai puhetta, haastaa se mahdollisuuden jokaisen tasapuoliseen kommunikaatioon.
Unkarin jaksolla opeteltiin erityisesti uskontodialogia. Sitä käsiteltiin erityisesti elämän puu -teeman avulla. Lopuksi tehtiin laboratoriomainen työskentely, jossa pienryhmille annettiin eri uskontojen tai katsomusten edustajien roolit ja heidän tuli ryhmässään löytää suhde ja merkityksiä tilan keskelle aiemmin rakennettuun elämän puuhun. Toisen uskonnon edustajan rooliin eläytyminen koettiin vaikeaksi, varsinkin jos kyseisestä uskonnosta ei tiedetty juuri mitään. Silloin mentiin helposti stereotypioihin, mihin osallistujat itse eivät olleet tyytyväisiä. Oppimistuloksena voisi siis todeta, että uskonto- tai katsomusdialogi toteutuu parhaiten silloin, kun osallistujat todella edustavat eri katsomuksia. Mutta se ei vielä ole ryhmässä tapahtuvaa dialogia, jos mukana on vain yksi yhden uskonnon edustaja. Parhaimmillaan ”edustus” on tasapuolista.
Kiehtovaa oli havaita kristillisten kirkkojen monikirjoisuus. Mukana oli paitsi katolisia myös eri protestanttisten kirkkojen jäseniä ja työntekijöitä. Minulle ennestään tuntematon kirkko oli Moravian Church, jonka juuret ulottuvat jo hussilaisuuteen sekä myöhempään pietismin syntyyn ja herrnhutilaisuuteen ja joka syntyi Määrin, Böömin ja Sleesian alueella. Tämä kirkko vaikuttaa erityisesti Afrikan mantereella ja Amerikoissa. Osallistujamme olikin syntyisin Etelä-Afrikasta ja taistellut Nelson Mandelan rinnalla apartheidia vastaan. Hän myös ”vei” bibliodraamaa Afrikkaan kirkkonsa työntekijöille määrätietoisesti. Onneksi hän ehti pitää ainakin yhden koulutuksen Itä-Afrikassa ennen traagista ja yllättävää kuolemaansa. Myös filippiiniläissyntyinen katolisen teologian väitöskirjatutkijamme toi vahvan kolmannen maailman ja ns. kontekstuaalisen teologian näkemyksen työskentelyihin. Valitettavasti hänen tiensä koulutuksessa nousi pystyyn puolivälissä Yhdysvaltoihin muuton ja siitä seuranneiden viisumiepävarmuuksien vuoksi.
Erityisen yllättynyt olin jo ensimmäisellä viikolla kurssilaisten itseluottamuksesta ja rohkeudesta ohjata erilaisia työskentelyjä. He olivat vahvoja ammattilaisia, joko ohjaamisen, teologian tai molempien osaajia. Heillä oli vahva käsitys siitä, mitä bibliodraama on – joko Bromman peruskurssin tai muun aiemman kokemuksen perusteella. He myös innokkaasti ohjasivat työskentelyjä keskenään omissa yhteisöissään jo koulutuksen kestäessä. Toivottavasti tuo into jatkuu ja myös suomalaiset pääsevät edelleen osaksi tuota yhteistyötä.
Euroopanlaajuisen koulutuksen tulevaisuus – onko sitä?
Koronasulun aikana kävi ilmi, että ensimmäisen kurssin harjoittelijat eivät olleet ottamassa koulutusvastuuta itselleen.
Koulutuksen alkaessa oli selvää, että Wesenberg ei enää jatka järjestelytehtävissä eikä Brandhorst ole myöskään jatkossa käytettävissä. Myös Bromman peruskurssi oli kesällä 2022 viimeisen kerran, sillä siitä vastanneet Lotta Geisler ja Lars-Gunnar Skogar lopettivat silloin.
Emese Petkelle ja minulle oli annettu tehtäväksi miettiä, miten kehittäisimme koulutusta jatkossa. Oli vaikea miettiä sitä, kun tuntui, että koko koulutus pitäisi miettiä uusiksi. Sitä olimme miettineet erityisessä eurooppalaisen koulutuksen ideointiryhmässä, European Bibliodrama Network (EBN) -tapaamisten esikokouksissa ja erilaisissa muissa työryhmissä. Kun murehdin tätä tehtävää yhdysvaltalaiselle osallistujallemme ja mainitsin, että Brommassa ei peruskurssi enää onnistu, hän ehdotti: ”Mieti, miten korvata Bromman kurssi.” Kommentti osoitti englantilaisen kurssilaisen mielestä jenkkien ”can do” -asennetta: kaikki voidaan ratkaista ja kaikkiin kysymyksiin löytyy vastaus.
Ehdotinkin sitten, voisiko Bromman kurssin pitää Turussa Linnasmäen opistolla. Loppukeskustelussamme leikiteltiin myös ajatuksella, että minä ottaisin Wesenbergin tehtävän hoitaakseni. Minulla siihen voisi kuulemma olla kykyä. En halunnut kieltäytyä suoraan, mutta ongelma on, että hän on ollut eläkkeellä jo pitempään – eli aikaa tehtävään on ollut käytettävissä ihan eri tavalla kuin itselläni. Valitettavasti Saksassa ei tunnu löytyvän luottamusta siihen, että kokonaisuuden voisi hoitaa minkään muun maan edustaja (kuten belgialainen). Toisaalta heillä on tällä hetkellä suurin ja vakain rahoitus. Bibliodraamaohjaajia Saksassa on myös eniten, joten työvoimaa eri asioiden hoitamiseen löytyy enemmän kuin muualla.
Linnasmäen opiston kyky järjestää kansainvälisiä koulutuksia ei kyllä varmastikaan kalpene Ruotsin rinnalla. Itse en ole päässyt valmistumiseni jälkeen osallistumaan EBW-tapaamisiin, mikä heikentää mahdollisuuksiani viedä asiaa eteenpäin tai kuulla, missä ylipäätään suunnitelmissa ollaan menossa.
Yksi EBN:ssä pyöritelty vaihtoehto olisi, että kunkin maan omat koulutukset avattaisiin kaksi- tai monikielisiksi niin, että muualta Euroopasta voisi osallistua niihin. Erityisen tärkeänä aikoinaan nähtiin entisen itäblokin maiden tukeminen ohjaajaksi kouluttautumisessa. En tiedä, onko tätä kysymystä enää pidetty esillä, kun Ruotsin EBW-tapaamisessa ei ollut ketään Itä-Euroopan maista.
Yhdistyksen hallituksessa on vahva näkemys siitä, että bibliodraama on erinomainen katsomusdialogin väline ja tätä osaamista jäsenistössämme tulisi vahvistaa. Nyt vain tulisi keksiä, millainen jatko- tai täydennyskoulutus tukisi tätä tavoitetta. Olen mielelläni edistämässä asiaa.
Leena Väyrynen-Si