Julkaistu Vartijassa 4/04
Ihmisen Poika, kirkkauteni valtaistuimelta
näen lampaat vuohenkarvaiset
ja vuohet lampaantaljaiset,
kauhistuneet lampaansilmät
ja luottavaiset vuohensilmät,
nuo kaikki
parhaansa tehneet,
jotakin auttaneet, toista sylkien potkineet,
kolmannen hämmentyneinä ohittaneet.
Sillä jokainen lammas on myös vuohi
ja jokainen vuohi on myös vähäinen veli.
Tuolla valtaistuimella minä muistan
Galilean aamut, Kapernaumin kuumat kujat, lasten juoksun töminän,
kalastajat veneineen, spitaaliset kelloineen,
Jairoksen ahdistuneen katseen ja kukkivat ohdakkeet matkan varrella.
Sillä elämää minä olen tuomitsemassa ja todellisia ihmisiä
ja itsekin olen ollut yhdelle lammas ja toiselle vuohi
ja kolmannelle vähin veli,
sidottu, hylätty ja yksin jäänyt
ja niin paljon saanut, niin itsestäänselvästi ja pyytämättä autettu.
Kirkkauden valtaistuimella
me katsomme kaikki toisiamme
ja näemme toistemme silmissä lampaan, vuohen ja veljen,
jokaisen silmissä.
Kirkkauden valtaistuin
on suuri tunteminen, tunnustaminen, tunnistaminen,
sillä meillä on vain yksi historia, ihmiskunnan historia, Kristuksen
historia,
ja jokainen tarina, koko tuo tarina tulee nyt valoon.
Ja jokaisesta yksinäisyydessä itketystä kyynelestä sanotaan:
niin, minä muistan kuinka me itkimme sen.